Kansakunnan ”moraalinvartijat” näkevät Fridlundin (1989, 175) mukaan ilman muuta selvänä, että esimerkiksi väkivaltaelokuvat tekevät lapsista ja nuorista väkivaltaisempia tai aiheuttavat muita haitallisia vaikutuksia, vaikka kokeiden kautta saatuja tutkimustuloksia ei voida lainkaan samassa mittakaavassa pitää itsestään selvinä.Toisaalta voidaan miettiä myös sitä, että onko kaikki "aggressiivisuuden lisäys" sittenkään pahasta? Joillekin yksilöille saattaa olla jopa positiivista oppia näyttämään ja purkamaan myös pahoja ja kiellettyjä tunteitaan, kuten vihaa. Pahat tunteet voi tietysti yrittää kieltää, mutta ei niitä noin vain pysty kadottamaan, vaan tunteet jäävät salaisiin ajatuksiin.
Pelien moraalittomaan maailmaan liittyen voisi ottaa myös sellaisen kysymyksen Maria M.:n blogista, että voiko pelien avulla kehittää moraaliaan? Varsinkin nettiroolipeleissä voi oppia myös sitä kuinka kiva on saada apua ja auttaa muita, ja hyvällä säkällä jotain pelissä opitusta voi siirtyä arkielämäänkin.
Monessa koulussa oppilaita on opetettu lukemaan elokuvaa toteuttamalla itse jokin pieni elokuva. Näin oppilaille selviää moni asia elokuvien mystisestä maailmasta. Kurssikirjassa tätä taidettiin kutsua osallistumalla oppimiseksi. Samantien koulussa voitaisiin tehdä oma pieni peli. Kuulostaa ehkä haastavalta, mutta on olemassa esim. valmiita pohjia joiden avulla pelejä voi tehdä, kaikkea ei siis tarvitse itse ohjelmoida. Siltikin pelin tekeminen on ehkä vaikeampaa kuin elokuvan, jos ei muuten niin ihan vain siksi, että niitä ei juuri olla vielä tehty kouluprojekteina. Ehkä tällaisen projektin voisi aloittaa perustamalla kerhon asiasta.
Jouni K. kirjoitti blogissaan mm. siitä miten vähän aikuiset peleistä tietävät. Jos vanhemmat tutustuisivat peleihin ja olisivat itse päässeet pelimaailmaan sisään, niin he voisivat paremmin toimia jälkikasvulleen ns. majakkana, joka opastaa karikkojen ohi.
Monilla aikuisilla tai miksei nuoremmillakin ei-pelaajilla voi olla sellainen käsitys, että he eivät osaa pelata. Se voi olla yksi syy siihen miksei ikinä pelaa. Voin kertoa lohdutukseksi, että ei kukaan osaa automaattisesti pelata, sitä pitää vain avata peli ja lähteä tutustumaan siihen. Kurssikirjassammekin s. 55 kiteytetään asia osuvast: "Pelin osaaminen on osallistumisen ja pelaamisen tulos, ei pelaamisen edellytys." Nyt siis kaikki hankkimaan omakohtaista tietoa peleistä! Myös niistä pahoista ammuskelupeleistä.
Lähteet:
Mediakasvaja-blogi
Heijastuspinta-blogi
Kynäslahti, Kupiainen & Lehtonen (toim.): Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007
Luennot (tää unohtuu aina merkitä :)
Mun mmelestä hyviä kantoja pelimaailmaan! Ja kyllähän kaikki meihin väkisin edes jollain tavalla vaikuttaa. Pienetkin näkevät pahoja unia vaikka jossain lastenohjelmassa (ei tarviste olla elokuvakaan) esiintyneestä hahmosta, johon on koettu jonkinlaista pelkoa. Ja itselleni kävi niin, että yhtenä päivänä pelasin melko tehokkaasti muropaketista saatua peliä, jossa piti juosta ja hyppiä, väistellä krokoja ja kerätä muroja. Seuraavan yön tein sitä unissani. Ja kuulemma myös fyysisesti hypähtelin.
VastaaPoistaKiitos kommentista Kaisu! Monet jutut kyllä siirtyy uniin, eikä niiden tarvitse olla niistä "pahoista medioista" tulleita. Muistan nähneeni joskus painajaista muumijaksosta, jossa Muumipeikko meni piiloon taikurinhattuun, ja muuttui kamalan näköiseksi. Ja lukisin kuitenkin Muumit hyväksi, opettavaiseksi, ja väkivallattomaksi mediaksi.
VastaaPoistaHyviä ajatuksia aiheesta, josta on aina paljon keskustelua. Olen myös sitä mieltä, että ihmisten pitäisi hankkia ihan omakohtaisia kokemuksia peleihin ennen kuin lähtevät tuomitsemaan. Vaikka en välttämättä pidäkään kauhean hyvänä asiana pelaamista 24/7 niin kohtuuden rajoissa pysyessään siitä voi todellakin oppia jotain.
VastaaPoista